Kristitty ja kansallismielisyys

Voiko isänmaallisuus ja kansallisen kulttuurin korostaminen johtaa kristinuskolle vieraaseen nationalismiin? Tämä kysymys on noussut monille mieleen Suomen itsenäisyyden juhlavuonna sekä seuratessa esimerkiksi Yhdysvaltain ja Venäjän ulkopolitiikkaa.

Samaa kysymystä pohti viime viikolla myös Ison Kirja -opiston opettaja Miika Tolonen Opiston mäeltä -blogissa. Kirjoituksen sosiaalisessa mediassa herättämä keskustelu osoittaa, miten epäselvä suhde monilla kristityillä on kansallisvaltioon.

On tärkeä muistaa, että kristinusko syntyi monimuotoisen kansallisen kulttuurin keskellä. Rooman valta sekä lukuisten uskontojen ja maailmankatsomusten kirjavuus pakottivat alkuseurakunnan keskittymään tiukasti uskon ytimeen: Jeesukseen ja Jumalan valtakunnan luonteeseen. Kristikunta saakin kiittää alkuvuosisatojen kirkkoisiä siitä, että heidän teologinen ja hengellinen jäntevyytensä varjeli kristillisen seurakunnan ylikansallisenaarvoyhteisönä.

Maallisen vallan ja kristillisen kirkon liitto 300-luvulla aloitti kokonaan uuden kehitysvaiheen. Eikä kansallinen suosio ollut seurakunnille pelkästään myönteinen asia.

Kysymys kristityn suhtautumisesta valtioon muodostui entistä ajankohtaisemmaksi uskonpuhdistuksen jälkeen. Puhdasoppisuuden nimissä käydyt mutta valtapoliittisilla pyrkimyksillä motivoidut uskonsodat ovat masentava luku kristillisen kirkon historiassa. Modernin kansallisvaltion synty ja hengellisten herätysten leviäminen 1700-luvulla loivat jälleen uuden tilanteen. Ne pakottivat pohtimaan uskonnonvapauden merkitystä sekä kirkon ja valtion erilaista roolia.

Kristinusko on luonut perustan eurooppalaisille arvoille. Niiden ytimessä ovat vapaus, tasa-arvo, solidaarisuus ja rauha. Harvat enää muistavat, että nykyisen Euroopan unionin alkuunpanijoina oli toisen maailmansodan jälkeen kaksi harrasta kristittyä, Ranskan ulkoministeri Robert Schuman ja Saksan ulkoministeri Konrad Adenauer. He visioivat Eurooppaa maanosana, joka olisi syvästi kristillisiin arvoihin juurtunut kansojen yhteisö. Kun Euroopan isäksi kutsuttu Robert Schuman esitti poliittisen julistuksensa 9.5.1950, siinä heijastui unelma ylikansallisesta ja rauhanomaisesta Euroopan yhteisöstä, jonka koossa pitävänä voimana olisi elävä kristillisyys. Hänen mukaansa sen tuli vaikuttaa myös politiikkaan ja talouteen.

Euroopan isän visio ei ole toteutunut. Kristillisten juurien tunnustaminen jätettiin pois EU:n perustuslaista, ja jäsenmaiden lainsäädäntö on kehittynyt yhä kauemmaksi Raamatun arvoista. Euroopan unioni on menettänyt yhdistävän ”liimansa” ja natisee nyt liitoksissaan.

Kristittyinä joudumme yhä syvemmin pohtimaan, miten meidän tulee vaikuttaa Jumalan valtakunnan kansalaisina. Ja mikä on oikeaa isänmaallisuutta seurakunnassa, joka ylittää kansallisuuksien rajat?


Leevi Launonen